Tulilta. Poluilta.

Olen aina ollut talvi-ihminen. Pakkasen kirpeys ja lumen natina voittaa minun maailmassani helteen ja paahteen mennen tullen. Siksi en ole vieläkään oikein toipunut viime talvesta jota ei Pirkanmaalle tullutkaan. Tuntuu että aikakäsityskin on mennyt tämmoisenä vuotena uusiksi. Mitään viime syksyn, talven ja kevään tapahtumia ei pysty ajoittamaan, kun lokakuusta huhti-toukokuuhun oli samanlaista harmaata vettä ja räntää. Kun loppiasen nurkilla palailimme pohjoisesta joulunvietosta, koko matkan satoi vettä.. Toivon todella, että ensi talvesta tulee samanlainen kuin muutama aikaisempi Etelä-Suomessa viettämäni talvi, eli pitkä ja runsasluminen. Lapsuuden suo Jo pikkupoikana hiihtelin isän metsäsuksien jäljissä pitkin kotiselkosia. Joka vuotisia rituaaleja olivat hiihtoretket aurinkoisina kevätpäivinä teräshangilla. Joka kevät pitkäperjantain yönä hiihdettiin kuutamon loisteessa kämpälle. Latu Ohtosen autiotuvalle pysyi monta talvea auki, ja itse olin jo nuorena yksi sen avaajis...

Taas oli mahdollisuus lähteä käymään ulkoilemassa, ja tokihan tämä mahdollisuus piti käyttää. Kun sain kaveriksi Antin, oli oikein mukava lähteä perjantai-iltana taas ajelemaan Orivedelle Etelä-Suomen Inarin, eli  Pukalan maisemiin. Tarkoituksena oli kokeilla yöpymistä riippumatossa, tarpista rakennetun katoksen alla. Tällä kertaa ajatuksena oli mennä Pukalan rannassa sijaitsevalle Roninmaan laavulle. Ruska alkaa Pirkanmaalla olla jo loppusuoralla, sen verran paljaita koivuja näkyi teiden varsilla. Kauempaa katsottuna ruskan värit kirjavoittavat metsämaisemaa vielä oikein mukavasti. Roninmaan parkkipaikalla ei näkynyt autoja, joten heitimme tavarat selkään ja tallustimme vajaan kilometrin matkan laavulle.  Pukala Laavu oli oikein kauniilla paikalla, kalliorantaisen lahdentapaisen partaalla. Ilta kului nopeasti rupatellessa, kahvia keitellessä ja eväitä syödessä. Pimeä laskeutui jo kahdeksan jälkeen, mutta kyllähän pimeässä metsässä ja nuotiossa on tunnelma...