Tulilta. Poluilta.

Luontoäiti on ollut tänäkin syksynä ehkä hieman laiska talventeon suhteen, mutta sen verran ajan hermolla kuitenkin, että antoi mättäiden peitoksi taas hauraan lumihunnun sopivasti juuri kun olin koko viikon suunnitellut käyväni taas viikonloppuna pienellä retkellä. Ajoitus kohdallaan siis. Retken kohde oli minulle vielä lauantainakin vähän auki, arvontaa suoritin Seitsemisen, Riuttaskorven ja Helvetinjärven välillä. Vasta kun kävin ostamassa kahvipaketin lähikaupasta, ja starttailin autoa kaupan parkkipaikalla, tein valinnan lähdenkö ajamaan Ylöjärven vai Oriveden suuntaan. Hervannasta katsottuna Ylöjärven suunta tarkoittaa luontevammin Seitsemisen kansallispuistoa ja Oriveden suunta taas kantatie 66:a, jota kautta Helvetinkolulle olisi viisainta ajella. Napsautin Marabousta palasen suuhini ja käänsin Mondeon nokan kohti Orivettä.  Helvetinjärvellä olen kyllä retkeillyt useasti ennenkin, mutta jostakin syystä puiston länsi- ja pohjoisreunat ovat vielä jääneet käymättä...

Tampereellakin saatiin nauttia parin vuorokauden aikana varsin komeasta lumipeitteestä. Tätä kirjoittaessani maanantai-aamuna, lunta näkyy enää lähinnä sulaneiden lumiukkojen jäänteissä.  Koko syksyn olin odottanut, että lunta tulisi ja pääsisi oleskelemaan lumiseen metsään. No, nyt Etelä-Suomen säiden haltija oli suosiollinen ja järjesti lumipeitteen sekä pakkasyön juuri perjantain ja lauantain väliseksi yöksi. Juuri mikään ei olisi voinut estää minua pakkaamasta reppuani ja lähtemästä yöksi "lähilaavulle" Kirskaanniemeen. Klo 19 maissa hurautin vajaan kymmenen kilometrin matkan Kirskaanniemen parkkipaikalle ja työnnyin lumiseen metsään. Lämpötila oli nollan ja parin pakkasasteen välillä. Polulla oli parit saappaanjäljet ja sekalainen lajitelma koiran tassunjälkiä. Näihin lähiretkiin liittyy aina oma jännitysmomenttinsa, sillä aina voi käydä niin että tavoiteltu laavu tai tulipaikka on jo varattuna.  Kirskaanniemessä on onneksi kaksikin laavua, sillä jo ...

Olen aina ollut talvi-ihminen. Pakkasen kirpeys ja lumen natina voittaa minun maailmassani helteen ja paahteen mennen tullen. Siksi en ole vieläkään oikein toipunut viime talvesta jota ei Pirkanmaalle tullutkaan. Tuntuu että aikakäsityskin on mennyt tämmoisenä vuotena uusiksi. Mitään viime syksyn, talven ja kevään tapahtumia ei pysty ajoittamaan, kun lokakuusta huhti-toukokuuhun oli samanlaista harmaata vettä ja räntää. Kun loppiasen nurkilla palailimme pohjoisesta joulunvietosta, koko matkan satoi vettä.. Toivon todella, että ensi talvesta tulee samanlainen kuin muutama aikaisempi Etelä-Suomessa viettämäni talvi, eli pitkä ja runsasluminen. Lapsuuden suo Jo pikkupoikana hiihtelin isän metsäsuksien jäljissä pitkin kotiselkosia. Joka vuotisia rituaaleja olivat hiihtoretket aurinkoisina kevätpäivinä teräshangilla. Joka kevät pitkäperjantain yönä hiihdettiin kuutamon loisteessa kämpälle. Latu Ohtosen autiotuvalle pysyi monta talvea auki, ja itse olin jo nuorena yksi sen avaajis...

Taas oli mahdollisuus lähteä käymään ulkoilemassa, ja tokihan tämä mahdollisuus piti käyttää. Kun sain kaveriksi Antin, oli oikein mukava lähteä perjantai-iltana taas ajelemaan Orivedelle Etelä-Suomen Inarin, eli  Pukalan maisemiin. Tarkoituksena oli kokeilla yöpymistä riippumatossa, tarpista rakennetun katoksen alla. Tällä kertaa ajatuksena oli mennä Pukalan rannassa sijaitsevalle Roninmaan laavulle. Ruska alkaa Pirkanmaalla olla jo loppusuoralla, sen verran paljaita koivuja näkyi teiden varsilla. Kauempaa katsottuna ruskan värit kirjavoittavat metsämaisemaa vielä oikein mukavasti. Roninmaan parkkipaikalla ei näkynyt autoja, joten heitimme tavarat selkään ja tallustimme vajaan kilometrin matkan laavulle.  Pukala Laavu oli oikein kauniilla paikalla, kalliorantaisen lahdentapaisen partaalla. Ilta kului nopeasti rupatellessa, kahvia keitellessä ja eväitä syödessä. Pimeä laskeutui jo kahdeksan jälkeen, mutta kyllähän pimeässä metsässä ja nuotiossa on tunnelma...

Tämän viikonlopun ohjelmassa oli taas pikareissu jonnekin. Lähdin ajelemaan Hervannasta moottoritietä kohti Ylöjärveä, josta jatkoin pienten eväsostosten jälkeen edelleen kohti Kurua. Ajellessani päätin tutustua tällä kertaa Helvetinjärven kansallispuiston etelärajoille, joka on hieman erillään Haukkajärvestä ja Helvetinkolusta. Ruoketjärven ja Valkoisen rannoilla pitäisi kartan mukaan olla pari tulipaikkaa ja luultavasti melko rauhallistakin. Tarkoituksena oli katsella löytyisikö puolukoitakin jostakin. Länsi-Suomessa kuiva kesä on tehnyt tehtävänsä ja puolukat ovat paikoitellen todellakin katselussa ja muutama hukkareissu oli tullut tehtyäkin. Kurusta käännyin tiellle 337 kohti Ruovettä, ja Pihlajalahden kylän nurkilla pienemmille teille jotka johtivat kansallispuiston rajalle. Hieman ennen kansallispuiston rajaa vesi oli uurtanut tiehen sen verran syviä uria että päätin jättää auton edelliselle levikkeelle. Reppu selkään, sankot käteen ja polkua pitkin kohti Ruoketjärviä. Polku...

1. päivä – matkapäivä Pitkään odotettu keskiviikkaamu 3.9 valkeni Pudasjärvellä lopultakin. Vanhan kaveriporukan perinteinen syysretki oli käsillä, ja edessä oli automatka Enontekiölle Näkkälän kylään. Sieltä matka jatkuisi retkeilyn ja maltillisen vaelluksen merkeissä kohti Pöyrisjärveä. Kymmenen hengen seurueesta puolet matkusti Oulu – Kemi – Enontekiö –reittiä, ja puolet Pudasjärveltä Rovaniemen kautta Enontekiölle. Lainaksi saatu Toyota Hiace -pikkubussi kävi noutamassa minut tavaroineni anoppilasta ja matka pääsi alkamaan. Voi sitä vapauden fiilistä kun Hiacen takaovi sulkeutui. Sisäinen pikkupoika alkoi purkautumaan esiin heti alkumatkasta. Tuttujen kavereiden kanssa kulkeminen on aina samanlaista, vaikka ikävuosia tulee itse kukin alkaa vähitellen vakiintumaan. Matkustustilaahan meillä oli ruhtinaallisesti: 5 henkilöä 8 + 4 henkilölle rekisteröidyssä autossa. Jalat penkille ja mukava asento. Rovaniemellä pysähdyimme täydentämään kaasu-, eväs- ja varustetarpeitamme j...