Tulilta. Poluilta.

Joulun ajan säät ovat olleet Pohjois-Pohjanmaalla vaihtelevat. Pakkaspäivää on seurannut suojasää, ja välillä on pyryttänyt kunnolla lunta. Myös vuorokauden sisällä on tapahtunut muutoksia säätilassa. Illalla katsotut sääennusteet ovat aamulla herätessä näyttäneet aivan toista kun mihin oli varautunut. Sattuikin niin, että tiistai-iltana varauduin henkisesti lauhaan ja pilviseen keskiviikkoon. Aamulla näytti aurinkoiselta ja viileältä, niinpä olikin mukava pakata tavarat ja koira auton perään ja suunnata kotipaikalle. Tarkoituksena oli hiihdellä päivänvalon aikaan Ohtoselle. Pari lomapäivää oli viimeistä vaille kulutettu, ja seuraavana päivänä ajatuksena oli tehdä etätöitä ja lämmittää samalla kotitaloa. Vähän puolen päivän jälkeen olinkin jo kiinnittelemässä suksen siteitä saappaisiin. Taivas oli sininen, ja ilma tuntui kiristyvän. Hiihtelin kohti Karhusuota, ympärillä avautui ensin luminen metsä, sen jälkeen kimmeltävä suo ja metsän takaa hädin tuskin kurkistava aurinko. Oli i...

Ehkä  4-5 vuotta sitten singuttaessani etelän talvien kangistamilla reisillä luisteluhiihtoa Hetasta kohti Pyhäkeroa, pääsin ensimmäistä kertaa ihmettelemään omituisia isorenkaisia polkupyöriä, joita tuli ladulla vastaan. Se oli jännän näköistä menoa, ja sytytti uteliaisuuden. Jostakin ulkomaisilta nettisivuilta löytyi tieto, että fatbike oli homman nimi. Lieneekö samoihin aikoihin, kun Peltsin Lappi lähetettiin ensimmäisen kerran televisiosta, ja Peltsi ajeli reissujaan niin ikään maastopyörällä, jossa oli tavallista suuremmat renkaat. Se oli sen verran hitaan ja rauhallisen näköistä menoa, että tuolloin päätin hankkia joskus vastaavan vekottimen. Omalla kymmenen vuotta vanhalla Inserallani olin satunnaisia polkujumppia tehnyt, mutta aika nopeasti tuli todettua että näennäisistä maastopyörän piirteistä huolimatta se ei oikein siihen hommaan sovellu. Ainakaan näillä Tampereen seudun kivisillä ja juurakkoisilla poluilla. Tässä välissä fatbikestä on tullut varsinainen mu...

Oho, onpa taas vierähtänyt kolme kuukautta edellisestä postauksesta. Kesäloman jälkeen on maailma jatkanut kutakuinkin sitä samaa rataa mihin ennen lomia jäi: herätys, päiväkotiin, töihin, päiväkotiin, kotiin, lenkille, nukkumaan. Valon määrä vain vaihtelee, kohta ollaan siinä vaiheessa vuotta kun ainoastaan työssäoloaikana on valoisaa.  Työkuvioissa tuli tälle vuodelle pieniä muutoksia, ja se on kyllä osaltaan vienyt ajatuksia ja energiaa muulta harrastustoiminnalta. Näyttää myös olevan toistuva ilmiö, että kevään ja kesän jälkeen iskee pieni lamaannus, jolloin ei jaksa juurikaan seurailla esimerkiksi retkeilykeskusteluita tai -blogeja. Hengissä kuitenkin ollaan, ja koira huolehtii siitäkin että viikoittain tulee käytyä metsässä liikkumassa. Syksyn aikana on tullut liikuttua enimmäkseen päiväseltään tai iltaseltaan ihan noilla tutuiksi tulleilla koiranlenkitysalueilla. Heinäkuun lapinreissun jälkeen on tullut tehtyä vain kaksi lyhyttä yöretkeä. Eikä ole oikein poltettakaa...

Kun kesäloman ensimmäinen 1,5 viikkoa alkoi olla takana, oli pahimmat istumatyöläiselle kertyneet fyysisen työn vajeet jo ehditty kompensoimaan hillasuolla sekä kesäpaikan kattotalkoissa ja ympäristön siistimisessä. Tuntui, että olisi aika alkaa luomaan todeksi heinäkuulle suunniteltua vaellusreissua. Alustavaassa suunnitelmassa oli haarukoituna reissun ajankohta (heinäkuu), kesto (4-6 vrk) ja todennäköinen kokoonpano (yksin).  Eräänä lauantaina olin tehnyt alustavan päätöksen, että lähtisin reissuun maanantaina sen jälkeen, kun mansikkamaalle olisi saatu asennettua rastasverkko. Sattumalta lauantai-iltana vanha kaverini sattui piipahtamaan iltakahvilla, ja siinä tuli käytyä myös lomasuunnitelmat lävitse. Tunti heidän lähtönsä jälkeen sama kaveri soitti ja ehdotti yhteistä vaellusreissua. Vaikka olin henkisesti latautunut lähtemään ensimmäiselle yksinvaellukselleni, ei todellakaan tarvinnut kauaa miettiä kun hyvä kaveri tarjoutui seuraksi.  Ainoa asia, mitä he...