Siirry pääsisältöön

Vätsärin liepeillä 2.-5.9.2015

Taas on aloitettava kirjoitus ihmettelemällä, kuinka nopeasti aika rientää. Siitä on jo kolme viikkoa kun silloisena keskiviikkona tähän aikaan istuin autossa luultavasti jossakin Sodankylän yläpuolella. Syyskuun ensimmäinen viikko merkitsi jo perinteiseksi muodostuneen, vanhan kaveriporukan syysretkeilyä. Pari vuotta sitten itse kukin meistä aloitteli Lapin vaelluksiaan, kun vietimme pidennettyä viikonloppua Aakenustunturin maisemissa. Viime vuonna vaeltelimme Pöyrisjärvellä, ja tänä vuonna n. 10 henkilön ja kolmen auton harva karavaani kulki kohti Sevettijärveä. Itse aloitin reissun jo 1.9, kun pakkasin lapset sekä tavarat autoon, hyvästelin vaimon ja koiran ja matkustelimme Pudasjärvelle. Lapset saisivat viettää syyslomansa jo ennakkoon mummiloissa, ja minä tekisin vielä keskiviikkopäivän etänä. Syyskuinen ilta tien päällä Tampereelta Oulun kautta Pudasjärvelle tuntui taas melko pitkältä ja pimeältä, onneksi seura oli hyvää ja kiltisti.

Rantsilan kohdilla
Keskiviikkona neljän maissa hyppäsin anoppilan pihasta kaverin sitikkaan. Päivällä olin huomannut jonkun muistuttelevan Facebookissa, että Ylä-Lapissa oli alkanut jo hirvenmetsästys. Ajattelin ottaa varman päälle, ja hankkia jotakin oranssia helpottamaan oranssilakkisten (ja punanenäisten?) tunnistustehtävää. Asia tietenkin unohtui, ja muistui mieleen samalla minuutilla kun kaverin auto kaarsi pihaportille. Pyysin kaveria koukkaamaan vielä toisen mummilan kautta, arvelin verstaasta löytyvän jotakin teemaan sopivaa. Kokonaista viisi sekuntia tarvitsi etsiä, kun jo jostakin hyllynvälistä pilkotti JahtiJaktin hirviliivi. Kiitos muutaman vuoden takaisten massiivisten etupakettien, Erätukku ei pettänyt taaskaan.

Kylän pinnasta keräilimme kyytiin vielä pari muuta kaveria tavaroineen, ja sitten lähdimme kipuamaan suomineitoa ylöspäin. Rovaniemen Citymarketissa pysähdyimme täydentämään viimeiset eväät ja tarvikkeet. Sodankylässä söimme ei-niin-onnistuneen hampurilaisaterian. Muuten matka sujui mukavasti rupatellessa ja kauniita esiruskaisia maisemia katsellessa. Sodankylään asti reitti oli tuttu, palvelinhan viime vuosikymmenen loppupuolella 9 kk Jääkäriprikaatissa. Sodankylästä ylöspäin en ollut koskaan ennen käynyt. Kerta se on ensimmäinenkin.

Taas tien päällä
Pimeä tuli jossakin Saariselän korkeuksilla. Olimme sovitulla autonjättöpaikalla Kirakkajärven eteläpuolella joskus puolen yön maissa. Pääjoukko oli tullut jo aikaisemmin päivällä, ja pystyttänyt leirin Vainoslompolon pohjoispäähän. Sen verran matkanteko tuntui, että pikaisen iltapalan ja kuulumisten vaihtamisen jälkeen jakauduimme nukkumaan kahteen kotatelttaan ja yhteen pikkutelttaan. 

Ensimmäinen leiri Vainoslompololla


Meidän seurueemme vaellusfilosofia on aina ollut hyvin pitkälti se, että ei ne kilometrit vaan se vietetty aika. Niin nytkin. Tarkoitus oli nousta Vainospään yli ja kiertää Vainosjärven taakse Pahtareikäjärvelle. Sinne pystyttäisimme leirimme pariksi päiväksi ja tekisimme pieniä kalastus- ja nähtävyydenkatseluretkiä kuka minnekin.

Torstai-aamuna unta riitti kenellä kahdeksaan, kenellä lähemmäs kymmentä. Kalavehkeitä viriteltiin, puuroja keiteltiin. Ehkä puolen päivän maissa viimeinenkin sai hilattua rinkkansa selkään ja lähdimme jotostamaan lompolon takana siintävää huippua kohti. Alueelle tyypilliseen tapaan reitti oli kivinen, ja rakka karkeajakoista. Ei tarvinnut huolehtia, että lehmän kokoiset kivet muljuaisivat kengänpohjan alla. Ilma oli pilvinen, ei erityisen kylmä mutta ei liian lämminkään. Lihaksistokin lämpeni ja vetreytyi muutaman kilometrin kävelyn jälkeen.






Huiputimme Vainospään ja takarinteellä pysähdyimme lounastauolle. Syönnin päälle laskeuduimme katajikon ja koivikon muodostamaan pusikkoon. Kohtuullisen raskaskulkuisen alarinteen jälkeen saavuimme Vainosjärven rantaan lähellä sen lounaisnurkkaa. Sieltä ei ollutkaan enää kovin pitkää kävelyä Pahtareikäjärvelle. 


Pahtareikäjärvellä saimme pienen, puolin ja toisin suhteellisen asiallisen argumentoinnin päätteeksi valittua leiripaikan oikein mukavan näköisen lahden rannalta. Teltat saatiin kohtuullisen kivettömille paikoille pystyyn, ja eikähän siinä sen jälkeen ollut kuin nautiskella. Torstai-ilta ja perjantaipäivä sujui mukavasti tulistellen, kalastellen, syöden ja ihmetellen. Hiljaisuutta ja rauhaa riitti. Joku paikallinen oli oppaana kalastusseurueelle, ja pöristeli pari reissua moottoriveneellään, mutta muuten minulla ei ollut havaintoja "ulkopuolisista" ihmisistä ennen paluumatkaa. 

Perjantaina kävimme serkkupojan kanssa muutaman tunnin kalastelureissun läheisellä Taimenlammella ja muutamalla muulla pikkulammella. Yksi taimen seurasi viehettä rantaveteen saakka, mutta oli tarpeeksi älykäs. Alamittainenhan se olisi ollutkin, kuten kaikki muutkin kalat joita seurueemme onnistui reissullamme mitattavaksi asti narraamaan. Osa porukasta oli törmännyt edellä mainittuihin verkkokalastajiin jutteluetäisyydellä. Nämä olivat sitä mieltä, että edellisten päivien aikana tapahtunut selkeä ilmojen kylmeneminen oli lopettanut kalan liikkumisen kokonaan. Hekään eivät olleet saaneet käytännössä mitään.






Lauantaiaamu valkeni sekin aikanaan, ja rauhallisesti mutta varmasti alkoi leirin purkaminen ja orientoituminen kohti paluumatkaa. Jälleen joskus vähän ennen puolta päivää kulkueemme lähti marssimaan kohti Vainosjärveä. Vainosjärven länsipäässä törmäsimme erääseen kaksikkoon, jonka reitti oli edellispäivinä kohdannut joidenkin seurueemme jäsenten reitin. Vainospäällä kävi melkoinen tuuli, kun kävelimme oikeastaan koko järven päästä päähän sen pohjoisrantaa pitkin. Rantareitti oli yllättävänkin helppokulkuinen, vain muutama ikävämpi kivikko ja koivikko sattui eteen. Vähän puolenvälin jälkeen pysähdyimme lounastamaan. Mono oli mukavasti syönnillään, ja lounastauolla alkoi juttu kääntymään siihen suuntaan, että emme yöpyisikään enää autojen tuntumassa vaan jatkaisimme vielä samana iltana Pohjois-Pohjanmaalle. Tämä vaikutti etenkin minusta erittäin järkevältä ajatukselta, sillä minun piti olla jo maanantaina Tampereella töissä. 



Olimmekin takaisin autoilla jo klo 17 ja 18 välillä. Pakkauduimme ajoneuvoihin, ja ajoimme valtatien varteen Jänisjärvelle uimaan. Tuskin koskaan olen elämässäni tuntenut sellaista kylmyyttä, kun juosta hilputin pitkin hitaasti syvenevää hiekkarantaa, tihkusateessa ja syyskuisessa pohjoistuulessa joka oli tietenkin kova ja vastainen. Oli pakko pulahtaa jo siinä vaiheessa, kun vesi yletti juuri ja juuri polviin. Sitten äkkiä takaisin autolle ja merinovillaa päälle. Kyllä muuten on mainio materiaali tuo merinovilla, se tuli todettua tälläkin reissulla moneen kertaan. Ulkoiluhommissa käytän usein merinovillaa piposta sukkiin, eikä 100 % merinovillakaan ole koskaan aiheuttanut minulla minkäänlaista kutinaa tahi kihelmöintiä.

Kylmyys ei näy kuvassa
Virkistävän uintihetken päälle edessä oli lähes 600 km maantietä. Kiireisimmät paahtoivat taas sen verran etunojassa kohti Saariselän pihviravintoloita, että me jälkijunassa tulijat päätimme pysähtyä Ivalossa ostamaan matkamutusteltavia ja tilasimme pitsat paikallisesta Anjan pitseriasta. Kyllähän se pitsa maistui. Sen voimin jaksoimme Rovaniemelle, jossa tapasimme vielä osan porukasta kun pysähdyimme McDonaldsilla kahville. Vaelluksemme oli ollut ilmeisen tasapainoinen levon ja fyysisen rasituksen suhteen, sillä automatkalla edes minä en nukkunut viittä minuuttia pidempään. Niistäkin unista heräsin nopeasti, kun havahduin tiukkaan jarrutukseen, minkä puolestaan aiheutti ajovaloissa seisova hirvi.

Tämmöinen reissu. Virveliä tuli käytettyä tällekin kesälle, rinkan sadesuojia kuvattua ja kavereita nähtyä. Ei muuta kuin ensi syksyn reissuja suunnittelemaan. Mukava olisi joskus pidempikin aika ehtiä Lapissa viettämään, mutta toistaiseksi se ei ole onnistunut. Ensi touko-kesäkuulle olisi tarkoitus saada järjestymään taas aikaa Lapin maisemille. Varsinaisesti Vätsärin erämaa-alueelle emme tällä reissulla ehtineet. Avotunturissa on aivan oma viehätyksensä, mutta pakko myöntää että tällä hetkellä sydän läpättää Vätsärille. Jotakin erityisen kiehtovaa tuossa satojen tai tuhansien kirkasvetisten lampien ja mäntyharjujen kivisessä kairassa on. Juuri tällä alueella tällainen perusleiriin perustuva oleskelu on sopivaa, sillä tuntuu kuin olisi koko ajan perillä. Tätä asiaa pitää päästä joskus selvittämään lisää. 











Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Parkanon Talvikas - Kelpo saapas vaihtelevaan talveen

Taisi olla taaksepäin laskettuna toisen tai kolmannen kesän välisenä harmaana aikana, kun tuli tarve hankkia saappaat joilla tarkenisi tarpeen tullen pakkaskeleissäkin, ja joiden pohja ei olisi hengenvaarallisen liukas. Metsälenkkejä koiran kanssa, satunnaisia metsäsuksilenkkejä, lasten kanssa ulkoilua. Toisin sanoen mukavat, käytössä kestävät liikkumis- ja olokengät talveen. Siinä prinsiippejä kenkien hankinnalle. Kävin kokeilemassa monia kevytsaappaita mm. Hongkongin ja Motonetin valikoimasta. Samoin tilasin kokeiltavaksi myös paljon kehutut Muckbootin talvisaappaat. Muckbootien varret olivat minun lyhyisiin sääriini liian pitkät, ja kengät olivat muutenkin ehkä liian jämerää tekoa minun tarpeisiini. Kevytsaappaat olivat sinänsä hyviä (ja halpoja), mutta niistä, kuten Muckbooteistakin puuttui hiihtorantti, jota tarvitsisinn käytössäni olevilla suksilla hiihtämiseen. Nokian huopavuorisaappailla olen hiihtänyt ja kävellyt pienen ikäni. Ne täyttävät asiansa, ja etenkin irrallinen hu...

Karut mutta mukavat Lundhagsit

T uote: Lundhags High Professional Opti –vaelluskenkä Paino: n. 900 g / kenkä Varren korkeus: 30 cm Kuten jo aiemmin kirjoitin, päätin hankkia elämäni ensimmäisiksi oikeiksi vaelluskengiksi   Erä-lehden testivoittajan isoveljet, eli pitkävartiset Lundhagsin High Professionalit. Lestivalikoimasta leveälestisempi Opti –malli tuntui sopivimmalta kuin tavallinen malli. Seuraavassa yritän luoda pikakatsauksen saappaiden ominaisuuksiin ja käyttökokemuksiin.

Itse tehty risukeitin

Materiaali: Ruostumaton teräs Paino:  282 g Mitat: 120 x 180 mm (+ ruuvit) Valmistus Erätulilla-ohjelman retkinikkarissa esitelty Tee-se-itse -risukeitin innosti minutkin askartelemaan. Ikean ja Nekalan K-Raudan kautta rautasahahommiin. Rälläkän puutteessa päätin kuitenkin yksinkertaistaa mallia hieman. Vedon parantamiseksi kiinnitin ostamani ruuvauslevyt siipimuttereilla Ikean keittiövälinetelineen kylkeen ja leikkasin pihdeillä muutamia ilma-aukkoja isommaksi. Lopputulos ei ollut kovin kaunis, mutta sepä ei ollut tavoittenakaan. Tavoitteena oli saada toimiva risukeitin, jolla voi kiehauttaa metsäreissuilla kahvivedet tarvitsematta sytyttää kunnon nuotiota tai tarvitsematta kantaa kaasukeitintä tai spriipoltinvälineitä mukana. Siinä tavoitteessa onnistuin. Parin testikäytön jälkeen olen vakuuttunut että tämä häkkyrä kuuluu jatkossa vakiokalustooni isommilla ja pienemmillä reissuilla. Sytyttäminen ja polttoaine Olen todennut, että jos poltettavia risuja ja käpyjä o...