Kalenterin mukaan nyt on kesä. Lämpömittarin mukaan ei. Joka tapauksessa, perheemme viettää heinäkuuta edelliskesien tapaan isin ja äiskän lapsuusmaisemissa Pudasjärvellä. Monenlaista on taas viime kuukausina puuhasteltu retkeilyn ja ulkoilun puitteissa puuhasteltu. Tällä kertaa sunnuntain 12.7 koiralenkki suuntautui lapsuuden lempimaisemiin Ohtavaaraan ja sen juurella sijaitsevaan Ohtosen erämaahan. Tämän blogin ensimmäinen kirjoitus on viime kesältä ja kertoo juuri samoista, minulle aivan erityisistä maisemista.
Kohteemme ei ole mikään virallinen retkeilyalue, mutta maisemiltaan ja luontoarvoiltaan ehdottomasti käymisen arvoinen paikka. Reittimme varrelta pitäisi löytyä myös geokätkö, jota en tällä kertaa jaksanut lähteä penkomaan. Pudasjärven kaupungin nettisivuilla Ohtavaaraa kuvataan Vaara-Suomen reunaksi, mikä vaikutelma kiistämättä syntyykin kun vaaran päältä katselee kohti rannikolle yltävää tasaista maisemaa. Wikipediasta, Pudasjärven kaupungin sivuilta löytyy seuraava kuvaus:
Pudasjärven keskiosassa läntiset laajat suoalueet muuttuvat Koillismaan vaaroiksi. Alueella sijaitsee Ohtavaaran–Ohtosensuon lähes luonnontilassa oleva alue. Ohtosensuo on yksi Pudasjärvelle perustetuista soidensuojelualueista. Alueella on luonnontilaisia soita, vanhojen metsien saarekkeita ja useita lampia. Ohtosenlammen sekä suoalueen ja Ohtavaaran korkeusero on huomattavan suuri. Vaaran rinteessä on reheviä lehtomaisiapuronvarsikorpia ja lukuisia lähteitä. Ohtavaaran rinteillä 190–210 metrin korkeuskäyrillä sijaitsevat kilometrien pituiset muinaiset merenrantavallit eli pirunpellot.Ajoimme Rojolantietä Ohtavaaraan, ja käännyimme vaaran päälle johtavalle "mukulakivikadulle", joka aiheutti autossa lähes yhtä suurta tärinää kuin Hämeenkatu Tampereella. Reilun kilometrin ajon jälkeen tie haarautuu, johdattaen vasemmalle kääntyvän Ohtavaaran suurimmille pirunpelloille ja oikealle kääntyvän vaaran komeille kalliorinteille. En tiennyt tien kunnosta tarkemmin, joten jätimme auton tuohon risteykseen ja jatkoimme matkaa jalkaisin pitkin hakkuuaukkojen reunustamaa tietä. Heinakuusta huolimatta mikään helle ei ollut. Tuulikin tuiversi sen verran, että saimme nauttia hyttysvapaasta ulkoilusta.
Tietä pitkin sai kävellä taas noin kilometrin verran, jonka jälkeen tieura muuttui poluksi ja hakkuuaukko kauniiksi mäntykankaaksi. Kankaalla näkyi lukemattomia tervaskantoja ja karu kangasmaisema muistutti jollakin tavalla Lapin maisemista. Polku johdatti meidät hienojen näköalojen äärelle vaaran "reunalle", jonka jälkeen alkoi laskeutumaan alaspäin pujotellen kohti Ohtoslampia ja paikkaa, jossa ennen sijaitsi Ohtosen porokämppä.
Taustalla Iso-Ohtonen ja Ohtosensuo |
Tältä kohtaa Ohtavaarasta tulija laskeutuu ensin kauniin Iso-Ohtosen rantaan. Vaaran ja lammen väliin jää jyhkeä männikkö. Maisema on jollakin erityisellä tavalla jylhä, tuntuu kuin astuisi suureen ja korkeaan kirkkoon. Lammen rannasta katsottaessa puolen kilometrin päässä pohjoisessa kimaltelee puolestaan Pikku-Ohtonen. Pikku-Ohtoselta saman verran länteen päin sijaitsee Koivulampi, joka puolestaan yhdistyy Iso-Ohtoseen Ohtosenojan välityksellä. Näiden lampien muodostaman kolmion hypotenuusan keskellä on Ohtosensaari, jossa myös kämppä sijaitsee.
Iso-Ohtonen |
Vanhan porokämpän paikan osoittavat jäljelle jääneet pöytä penkkeineen, tulipaikka sekä liiterikatos. Varvikosta pilkistäneistä hauenpäistä päätellen tänäkin kesänä oli lampi antanut saalista kalastajille. Emme jääneet paikalle ihmettelemään pidemmäksi aikaa, vaan lähdimme ylittämään suota joka vielä erotti meidät kämpästä. Ohtosensuo on paikon melko märkä, ja suon ylittäminen kuivin saappain edellyttää pientä kiertoa Iso-Ohtosen puolelta. Etenkin vähän ennen Ohtosensaarta on muutamia märkiä rimpiä, jotka on joskus takavuosina jouduttu ylittämään neliveto päällä, kun pimeä on yllättänyt ja riittävää koukkausta ei olla huomattu tehdä.
Suon ylitys kävi taas kerran hyvästä kuntoilusta. Koira nautti suosta täysin siemauksin. Aurinko paistoi pilvien välistä oikein mukavasti, ja ilmastoinnista huolehti leppoinen tuulenvire. Hillanraakileita oli muutamia, mutta eipä tarvinne jäädä niiden kypsymistä odottamaan. Ihan riittävästi emme muistaneet lammen kautta koukata, ja vaimon saappaanvarret alkoivat käydä vähän mataliksi. Pääsimme kuitenkin maamerkkinä toimivaan pieneen saarekkeeseen, varsinaisen Ohtosensaaren tuntumaan. Siitä eteenpäin olikin kuivempia mätäsjuotteja jotka johdattivat meidät sukeltamaan komeaan Ohtosensaaren metsään. Suurten kuusten ja petäjien katveessa kuljimme saaren länsireunalle ja pian kämppä jo näkyikin.
Ohtosen autiotupa |
Tulipuita hakiessani kohtasin liiterin nurkalla melko pistävän tuoksun. Syykin löytyi nopeasti, sillä huussiin johtavan polun varressa oli muovipussi, jonka sisältä pilkisti hauen pää! Pussin tökkiminen paljasti, että tavaraa oli kiireisillä kalamiehillä unohtunut enemmänkin. Koiralle tämä löytö olisi ollut paljon mieluisampi kuin isännälleen ja emännälleen. Hieman kyllä ihmettelen, millainen kalastaja jättää saaliinsa muovipussiin autiotuvan pihalle. Eikö olisi helppo haudata perkuutähteet ja kalanraadot maahan tai vaikka polkaista saappaanmitan verran suohon?
Mukava yllätyspaketti |
Komeaa metsää Ohtosensaaressa |
Taivas meni siinä istuskellessamme pilveen, ja paluumatkalle lähdimme pienessä tihkusateessa. Palatessa muistimme mennä suosiolla lähempää lammen rantaa, ja suon ylitys olikin paljon joutuisampaa. Suolla huomasin heinänkorressa kolme rumaa ja kookasta perhosta, joita täytyi hetki ihmetellä. Karvaisten rumilusten lajiksi paljastui sittemmin tammikehrääjä. Suon ylityksen jälkeen oli edessä enää nousu vaaran päälle, ja kevyt laskettelu kangasteitä pitkin autolle. Mukava reissu taas, parhaassa mahdollisessa seurassa!
Tammikehrääjiä päivälevolla |
Luontoon.fi: Ohtavaaran autiotupa
Geokätkö: Vaara-Suomen raja
Kommentit
Lähetä kommentti